Työ tuntuu olevan alituisessa murroksessa. Muutaman viime vuosikymmen muutosta luonnehditaan esimerkiksi siirtymäksi teollisesta jälkiteolliseen ja informationaaliseen, säännellystä sääntelemättömään, turvatusta hauraaseen ja epävarmaan, fordistisesta jälkifordistiseen, byrokraattisesta jälkibyrokraattiseen, ruumiillisesta kognitiivis-affektiiviseen tai vain vanhasta uuteen työhön. “Uusi” vaihtaa sisältöä aina vuosikymmenten mukaan, mutta tällä hetkellä “uuden työn” iskusanoja ovat tietoistunut, affektiivinen, verkostoituva, kommunikoiva, joustava, liikkuva ja prekaari työ.

Raija Julkunen tutki väitöskirjassaan Työprosessi ja pitkät aallot 1970–80 luvun taitekohtaa. Siihen ajoittuivat fordistisen massatuotannon ja massakulutuksen kypsyminen, protesti taylorisoitua työtä kohtaan, keskustelu työn humanisoinnista, työn uusien organisaatiomuotojen ja uusien johtamisoppien, kuten joustavan tuotannon ja japanilaisen liikkeenjohdon käyttöönotto. Tällöin Julkunen kehitti palkkatyön teoriaa, ymmärrystä kapitalismin ja työn murrosten suhteesta sekä uuden joustokapitalismin noususta.

Raija Julkunen on kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen palannut työprosessiteorian ydinkysymyksiin. 1980-luvulla näkyvissä ollut kansainvälistyvä, jälkifordistinen finanssi- ja joustokapitalismi elää nyt huippuaan. Työn maisema on hyvin toisenlainen kuin 1970-luvulla. Julkusen kohteena kaksikymmentä vuotta sitten oli teollisuustyö. Nykykäsittein vanhaa työtä pidetään objektivoituna eli. työnä, jota koskeva tieto ja ajattelu pyrittiin mahdollisuuksien mukaan objektivoimaan koneisiin, laitteisiin ja byrokraattisiin sääntöihin, ja näin tekemään pääoman kasautuminen riippumattomaksi työntekijöiden subjektiviteetista. Tässä kirjassa kohteena on uusi, subjektivoitu, henkilökohtaistunut ja yksilöitynyt, siis “kasvollinen” työ. Tietotalouden kysymää taitoa ja osaamista ei voi objektivoida koneisiin ja valmiisiin sääntöihin. Tämän ajan johtamis- ja organisaatio-opit pyrkivät ottamaan käyttöön työntekijöiden älyn, tunteet, aloitteellisuuden, vastuullisuuden ja kommunikaatiokyvyn.

Jälkifordistiseen työhön sisältyy suuri paradoksi. Sen piti olla työtä, jossa voi toteuttaa ja kehittää itseään. Jos uusi työ on juuri tällaista, miksi se synnyttää entistä enemmän kielteisiä kokemuksia ja epämukavuuksia, aina uupumus- ja masennusepidemioihin saakka. Miten on mahdollista, että se ajanjakso, joka 1970-luvulla näyttäytyi työn alentamisen aikana, näyttääkin nyt “hyvän työn” kulta-ajalta. Onko työ yksinkertaisesti epävarmempaa ja kiireisempää, vai mitkä ovat uuden työn paradoksin vaihtoehtoiset tulkinnat? Ovatko työn kielteiset puolet siirtyneet pois politiikan alueelta eli haastaako uupumus vain oman minuuden mutta ei työoloja?

Julkunen ottaa edelleen lähtökohdaksi työprosessiteorian ja sille olennaisen työprosessin kontrollin ja vastarinnan näkökulmat. Hän kysyy, millaisia byrokraattisia, teknisiä, normatiivisia ja markkinakontrollin muotoja subjektivoituun työhön ja työntekijöiden subjektiviteetin muovaamiseen tämän päivän työssä kohdistetaan, millaista epämukavuutta ja vastarinnan muotoja ne synnyttävät. Onko kollektiivisille protesteille enää tilaa vai onko jäljelle jäänyt vain omat sisäiset prosessit? Teoksessa otetaan käyttöön myös uusi näkökulma tulkitsemaan subjektivoidun työn epämukavuuksia: oman panoksen ja samalla itsen tunnustamiskamppailut.

Julkunen kokoaa ja kommentoi laajasti uudesta työstä käytyjä keskusteluja ja rakentaa niistä synteesiä.