Mies on eläkevuosien lähestyessä jäänyt läheissuhteissaan emotionaaliseen paitsioon. Hän toivoo, että olisi jollekin vielä tärkeä - omana itsenään monine tunteineen, ei vain bisnesmiehenä tai työhevosena. Toive toteutuu. Hänestä tulee tärkeä objekti Jollekin. Seuraa vuosien mittainen tahtojen taistelu, moraalinen kamppailu. Päällimmäisenä satuttava ja parantava kipeänsuloinen rakkaus, josta ei millään saa selkävoittoa. Onko kunniallisella perheenisällä oikeutta seurata epäsovinnaisia tunteitaan? Mikä on itsekkyyttä, mikä rehellisyyttä, mikä todellista hoitavaa rakkautta? Nouseeko jostakin kuitenkin kohottava toiveikas vire?