Eino Leino (1878-1926) kirjoitti kolme tarinaa viime vuosisadan alkupuolella – aikana, jota pidetään Leinon parhaimpana kautena: Mesikämmen (joulutarina vanhoille ja nuorille) v. 1914, Musti (eläintarina) v. 1916 sekä Ahven ja kultakalat (tarina syvyyksistä) v. 1918. Kaikki kolme teosta ovat kirjailijan oman elämän syvällisiä kuvauksia, eivätkä varsinaisia eläintarinoita. Leino seurasi tiiviisti aikaansa ja ajan taiteellisia virtauksia. Tuona uusromantiikan aikakautena kirjallisuudessa korostui tunteen ja mielikuvien rooli. Tästä syystä myös runous oli Leinolle tärkeä kanava, koska se antoi mielikuvien luomiseen eniten tilaa. Nietzschen mukaan viime vuosisadan alun modernismiin kuului vertauskuvallinen unenomainen esitystapa. Kaikki kolme Leinon teosta sisältävät unenomaisuutta, ajan häivyttämistä sekä vertauskuvallisuutta. Musti-tarinassa on viitteitä Leinon lapsuudesta. Mustin esikuvana on ollut hänen lapsuudenkotinsa Toveri-koira. Musti pääsee köyhästä torpasta hovin koiraksi, mutta joutuu lopulta kulkukoiraksi, joka silti tuntuu ymmärtävän hämmästyttävän paljon elämästä, jopa enemmän kuin ihmiset. Mustissa käsitellään elämän perusasioiden merkitystä - ja kaiken epävarmuutta – jopa siinä määrin, että pidetään mielikuvaa niin voimakkaana, että aletaan jo epäillä sitä, mikä on todellista. On epäselvää ollaanko elossa vai jo kuolleita. Aikaa ja paikkaa ei ole, on vain halu olla onnellinen ja päästä vapauteen, mutta saada toisaalta ihmisten hyväksyntää. Kannen valokuva: Janne Liuski/vastavalo.net