Miksi sadanviidenkymmenen vuoden aikana käytetystä ainutlaatuisen suuresta fossiilisesta energiapanoksesta seuraa nimenomaan luonnon tuho? Mitä on tapahtunut, kun energia työskentelee elämää vastaan? Kysymykset heräävät, kun myönnetään, että ihminen ei koskaan ollut vain ihminen, vaan aina myös kiveä, kasvia, eläintä, voimia ja voimattomuuksia, kiertävää ja kuolevaa ainetta… Elo ja anergia kutsuu ajattelemaan inhimillistä ja humanismia toisin hetkellä, jolloin ihminen näyttää elävien tuholta ja ihmisen käyttämä energia elämän kiellolta. Teos on posthumanismin sisäinen kritiikki. Se kyseenalaistaa ei-inhimillisen ja inhimillisen, subjektin ja objektin sekä ylimalkaan olennoimismetafysiikan erottelujen kestävyyden. "Fossiilisubjekti on tietämättään anergiasuvereenin renki. Sitä ajaa solaarinen hulluus. Tämä antaa sille ei-inhimilliset voimat."