Usein elämä leikittelee kanssamme. Se antaa meille timantin, joka on kätketty metrolipun alle tai esiripun taa. Joka piilee sanassa, katseessa, typerässä hymyssä.

Yksityiskohtiin pitää kiinnittää huomiota. Ne kylvävät elämäämme pieniä kiviä ja johdattavat meitä. Härskit ja kiireiset ihmiset, ne jotka käyttävät nyrkkeilyhanskoja ja porskuttavat eteenpäin rapa roiskuen, eivät huomaa yksityiskohtia. He haluavat raskastekoista, muhkeaa, prameaa, he eivät halua hukata hetkeäkään siihen että noukkisivat maasta lantin tai oljenkorren, ojentaisivat kätensä vapisevalle lähimmäiselle.

Mutta jos ihminen pysähtyy ja seisauttaa ajankulun, hän huomaa timantit kurottavassa kädessä. Eikä elämä ole enää koskaan surullista. Ei lauantaina, ei sunnuntaina, ei maanantaina...

Pariisiin sijoittuvassa romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät saimme tutustua Joséphineen, keski-ikäiseen historiantutkijaan, joka vasta totutteli avioeron jälkeiseen elämään ja itsenäisyyteen. Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on julkaissut ensimmäisen menestysromaaninsa ja nauttii taas elämästä. Hän on muuttanut poroporvarilliselle asuinalueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Mitä kummaa tuo mies haluaa Joséphinesta?

Sarjan kolmannessa osassa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin Joséphine painiskelee uuden romaaninsa parissa. Inspiraatio välttelee häntä, kunnes hän löytää jätteiden seasta 60-luvun päiväkirjan, joka aikoinaan kuului haaveelliselle nuorellemiehelle. Esikoistytär Hortense aloittelee uraansa muotisuunnittelijana Lontoossa, ja tämän isoäiti Henriette keksii keinoja elellä mukavasti talousahdingosta huolimatta. Kuten hyvään lukuromaaniin kuuluu, kirja on pullollaan rakkaudentäyteisiä hetkiä.