Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta -Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939

Markku Kangaspuron tutkimus on ensimmäinen laajasti venäläiseen arkistoaineistoon perustuva, Neuvosto-Karjalaa 1920- ja 1930-luvuilla käsittelevä teos. Kangaspuro osoittaa paradoksin, että kansalaissodan voittaneen valkoisen Suomen toiminta vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomesta saapuneet punapakolaiset nostettiin 1920 Karjalan autonomian johtoon. Punaiset hävisivät kansalaissodan, mutta voittivat Itä-Karjalan. Läskikapina 1922 paljastuu SKP:n kovan linjan vallankumousyritykseksi, jolla oli puna-armeijan johtaja Lev Trotskin ja muun puoluejohdon tuki takanaan.

Neuvosto-Karjalan johtoon noussut Edvard Gylling osoitti olevansa todellinen punainen fennomaani. Stalinin tuki Gyllingille ratkaisi Karjalan sisäisen valtataistelun suomalaisten eduksi. Gyllingin mukaan Karjalassa oli harjoitettava "karjalaisella nationalismilla kommunismiin" -politiikkaa. Gylling uskoi, että kommunismin ytimeen kuului kansojen vapautuksen tavoite. Karjalan suomalaiset haaveilivat punaisen suur-Suomen luomisesta vielä siinäkin vaiheessa, kun Moskovan linja oli jo muuttunut.

Karjalan valvontaansa saanut Leningradin puoluejohtaja Andrei A. Zhdanov leimasi 1935 suomalaiset, balttialaiset ja puolalaiset kommunistit epäluotettaviksi, koska he tähysivät vanhoihin kotimaihinsa eivätkä siten sodan hetkellä tietäisi, mikä heidän isänmaansa oli. Hitlerin valtaannousu 1933 vakuutti neuvostojohdon siitä, että Marxin ja Engelsin esiin manaama kommunismin aave ei mahtunut enää liihottelemaan kansallismielisyyden aallonharjalla eläneessä Euroopassa. Neuvostoliiton rajaseudut puhdistettiin. Neuvosto-Karjalassa suomalaiset joutuivat Stalinin vainojen pääkohteeksi. Niiden mittasuhde oikeuttaa puhumaan etnisestä puhdistuksesta. Jopa kolme neljäsosaa Karjalan enimmillään noin 20 000 suomalaisesta joutui pakenemaan, karkotetuksi, vankileireille tai teloituskomppanian eteen.