Valuvika / Soili Pohjalainen

Kannipaali. Rinsessa Tesiree. Ne olivat Arttu-vaarin lempinimet ainoalle lapsenlapselleen Marialle, joka vietti lapsuudenkesiään mummon emännänjakkaralla ja vaarin puupinon varjossa. Kun Pohjois-Karjalasta soitetaan, että Arttu on seikkaillut kalsareissaan pankissa, Maria patistetaan apuun. Ja niin Maria jättää miehensä espoolaisen ulkoilualueen parkkipaikalle ja kaasuttaa kohti itärajaa. Ruokkoamaton mökki on täynnä muistoja: vaari on tehnyt jääräpäisyydestä hyveen, ja mummo seurasi miehensä metkuja tyynenä kuin Englannin kuningatar mutta viihdytti itseään taidokkaalla piilovittuilulla. Isovanhempien avioliiton yksityiskohdat upposivat pienen Marian mieleen noustakseen nyt pintaan. Kun raskaustestin näyttöön ilmestyy kaksi viivaa Joensuun Hesburgerin vessassa, Marian suunnitelmat menevät uusiksi. Artun luona asuessaan hän huomaa, että Pohjois-Karjalan kääntöpiiriltä katsottuna vatulointi vähenee. Jos avioliiton ongelmia ei osaa selittää niin, että pirtinpöydän toisella puolella kossuaan latkiva leskimies ne ymmärtää, ongelmia ei oikeasti ole. Karhean humoristinen Valuvika asettaa vastakkain kaksi sukupolvea, joiden elämät törmäävät toisiinsa sukutilan ruohottuneella pihamaalla. Artun elämänviisauksista ei saa syvällisiä aforismeja, mutta joskus paras roolimalli onkin karvalakkimalli.